Tove Janssonin Kirjeitä
Kevät kulkee ilosta suruun kuin vuoristorata.Enkä pidä enää (kuten nuorena) vuoristoradasta ja sen kyydissä olosta ollenkaan.Mietin tätä kaikkea mitä jokapäivän elämäksi kutsutaan ja huomaan pienuuteni.Ajatukset ovat kovin levällään ja yritän saada ne nippuun sieväksi solmittuina.Välillä se onnistuu paremmin välillä ei ollenkaan.Ja niitä nippuja on pitkin laukuani pieninä muistikirjoihin kirjattuina mietteinä.Eikä jatkuva keskeneräisyyteni toisaalta haittaa lainkaan. Se antaa tilaa ja ilmaa hengittää.Joskus luulin että osaan jo paljon nyt huomaan että opettelua on kokoajan lisää.Olen edelleen se laituri ,johon perhe saapuu lähdöissään ja tuloissaan.Ja hetkittäin huomaan en kaipaakaan muuta.Saan olla se ,joka ottaa ketjut vastaan ja päästää ne menemään.En kysele kysymysten ilosta tai täyttääkseni hiljaisuutta, annan nuorilleni tilaa.On aikaa odottaa ,toisin kuin ennen, vastauksia ,joita en olisi osannut edes kysyä. Se on parhainta.Kädessäni- kuten ennenkin- on hänen kätensä.Tänään.Huomenna.
Toivon sinulle ,joka tämän luit, kaikkea hyvää juuri nyt.Voi hyvin.